18.11.2011

Asian tausta

A ja B oli vihitty avioliittoon 6.11.1986 Sveitsissä. Puolisoille syntyi lapsi vuonna 1989. B:n muutettua Suomeen vuonna 2005 A oli jäänyt asumaan Zürichiin Sveitsiin, jossa oli puolisoiden viimeinen yhteinen kotipaikka. B:n hakemuksesta puolisot oli tuomittu Suomessa avioeroon 24.6.2008.

Vaatimukset Helsingin käräjäoikeudessa

A vaati avioeron liitännäisvaatimuksena, että B velvoitetaan maksamaan A:lle elatusapua 1 556 euroa kuukaudessa 1.1.2009 ja 30.6.2009 väliseltä ajalta ja 1.7.2009 lukien 2 656 euroa kuukaudessa ja että elatusapu sidotaan Sveitsin liittovaltion tilastoviraston kansalliseen kuluttajahintaindeksiin.

A perusteli vaatimustaan todeten, että hän oli 22 vuotta kestäneen avioliiton ajan ollut pääasiassa kotirouva ja jäänyt eron jälkeen vaille tuloja ja varallisuutta. Ilman koulutusta ja ammattia hänellä ei ollut mahdollisuutta elättää itseään. Sveitsin lainsäädännön mukaan puolisolla oli tällaisessa tilanteessa oikeus saada toiselta puolisolta avioliiton jälkeen asianmukaista elatusta.

B kiisti vaatimuksen. Pääsääntö Sveitsin lainsäädännössä oli, että kumpikin puoliso vastasi avioeron jälkeen omasta elatuksestaan. A:lla ei ollut elatuksen tarvetta, eikä B:llä elatuskykyä. A oli käynyt työssä vuoteen 1989 asti ja hänellä oli hyvät mahdollisuudet työllistyä myös avioliiton jälkeen. B:n nettopalkka oli 3 852,84 euroa ja välttämättömät kulut vain hiukan tätä alemmat. B:llä ei ollut muuta varallisuutta kuin puolet asunto-osakkeesta. A:n elatuksen tarvetta arvioitaessa oli otettava huomioon myös se, että B:n vanhemmat olivat antaneet huomattavia summia A:n ja asianosaisten tyttären elatukseen.

Käräjäoikeuden tuomio 7.7.2009

Käräjäoikeus totesi, että koska A:n kotipaikka oli Sveitsissä ja koska kyse oli elatusavusta, asiassa tuli sovellettavaksi Sveitsin lainsäädäntö huomioon ottaen Suomen avioliittolain 132 §.

Käräjäoikeus hankki virka-aputeitse selvitystä Sveitsin laista ja oikeuskirjallisuudesta. Molemmat asianosaiset toimittivat oikeudelle sveitsiläisen asianajajan lausunnon sveitsiläisestä oikeuskäytännöstä.

Käräjäoikeus totesi, että Sveitsin siviililakikirjan 125 artiklan mukaan puolison on maksettava elatusapua, mikäli toisen puolison ei voida kohtuudella edellyttää vastaavan omasta elatuksestaan. Harkinnassa tuli ottaa huomioon seuraavat seikat: avioliiton aikainen työnjako, avioliiton kesto, avioliiton aikainen elintaso, puolisoiden ikä ja terveys sekä tulot ja varallisuus, lasten tarvitsema elatus, koulutus ja näkymät työmarkkinoilla sekä mahdolliset kustannukset työelämään palaamisesta sekä odotettavissa olevat eläkkeet ja sen laatuiset tulot. Edelleen käräjäoikeus totesi, että oikeuskirjallisuuden mukaan lainsäädännöllinen lähtökohta oli, että kummankin puolison oli pääsääntöisesti vastattava omasta elatuksestaan avioeron jälkeen. Vain silloin, kun tätä ei voitu kohtuudella vaatia, oli puolisolla oikeus saada toiselta puolisolta kohtuullinen avustus, mikäli toinen puoliso oli kykenevä suoritukseen.

Sanotut seikat ja niistä esitetty selvitys sekä avioliittolain 132 § huomioon ottaen käräjäoikeus katsoi, että A oli elatuksen tarpeessa ja että B:llä oli kykyä maksaa elatusta.

Käräjäoikeus totesi, että oikeuskirjallisuuden mukaan sveitsiläisessä oikeuskäytännössä noudatettiin yleisimmin niin sanottua vähimmäistoimeentulolaskelmaa. Sitä noudattaen A:n tulot olivat 179 euroa ja menot 2 835 euroa kuukaudessa. B:n tulot olivat 3 932 euroa ja menot 2 330 euroa kuukaudessa. Yhteiset menot ylittivät yhteiset tulot siten 1 054 eurolla. Laskelman perusteella A:lla oli oikeus 1 781 euron määräiseen elatusapuun. Koska B:lle oli kuitenkin jätettävä hänen vähimmäistoimeentuloaan vastaava määrä, maksettavan elatusavun määräksi tuli 1 600 euroa kuukaudessa. Täysimääräisenä elatusapua oli kuitenkin suoritettava vasta 1.7.2009 lukien, koska 1.1.2009 ja 30.6.2009 väliseltä ajalta oli huomioitava vähennyksenä se, että B:n vanhemmat olivat maksaneet tältä ajalta A:n asumiskulut.

Käräjäoikeus velvoitti B:n suorittamaan A:lle elatusapua 1.1.2009 ja 30.6.2009 väliseltä ajalta 507 euroa kuukaudessa ja 1.7.2009 lukien 1 600 euroa kuukaudessa siihen asti, kun B siirtyy eläkkeelle, sidottuna Sveitsin liittovaltion tilastoviraston kansalliseen kuluttajahintaindeksiin avioeron lainvoimaisuuspäivän 2.7.2008 mukaisesti.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Susanne Möller.

Helsingin hovioikeuden tuomio 26.4.2010

B valitti hovioikeuteen. Hän vaati käräjäoikeuden tuomion kumoamista ja kanteen hylkäämistä ja toissijaisesti elatusavun alentamista ja määräämistä kestoltaan vain lyhyeksi ajaksi.

A vaati valituksen hylkäämistä.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut, mutta arvioi B:n suoritettavan elatusavun määräksi 1.7.2009 lukien 1 300 euroa kuukaudessa ja muutti tältä osin käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Monika Kuhlefelt, Risto Jalanko ja Elisabeth Bygglin. Esittelijä Hanna Kurtto.

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, onko B velvollinen suorittamaan entiselle puolisolleen A:lle elatusapua 1.1.2009 jälkeen sekä siitä, minkä suuruinen mahdollinen elatusapu on.

Sovellettavista säännöksistä

2. Suomen tuomioistuin on tuominnut B:n ja A:n avioeroon. Puolisot oli vihitty avioliittoon Sveitsissä. Avioliiton aikana puolisoilla on ollut ja A:lla on edelleen kotipaikka Sveitsissä. A on vaatinut avioeron liitännäisvaatimuksena tehdyllä kanteellaan elatusapua Suomessa nyt asuvalta B:ltä. Asiassa on ensin kysymys siitä, minkä maan lakia elatusavun määräämiseen sovelletaan.

3. Avioliittolakiin on 1.3.2002 voimaan tulleella lailla (1226/2001) liitetty uusi V osa, joka sisältää kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvat säännökset. Lain 128 § 1 momentin mukaan avioliiton henkilökohtaisiin oikeusvaikutuksiin, joihin kysymys elatusavustakin luetaan, sovelletaan sen valtion lakia, missä kummallakin puolisolla on kotipaikka. Jos puolisoilla ei ole kotipaikkaa samassa valtiossa, sovelletaan sen valtion lakia, missä kummallakin puolisolla viimeksi avioliiton aikana oli kotipaikka, jos toisen puolison kotipaikka on yhä siellä.

4. Kyseinen säännös viittaa esillä olevassa tapauksessa Sveitsin lakiin. Sveitsissä avioliiton jälkeisestä elatuksesta on säädetty siviililakikirjan 125 artiklassa. Sen mukaan toisen puolison on maksettava kohtuullista, asianmukaisen eläkkeenkin käsittävää elatusapua, mikäli toisen puolison ei voida kohtuudella edellyttää vastaavan omasta elatuksestaan. Siviililakikirjan 128 artiklan mukaan elatusapu voidaan sitoa elinkustannusten muutoksiin.

5. B on vedonnut asiassa myös avioliittolain 132 §:ään, jonka perusteella tietyt elatusapua koskevat Suomen lain säännökset voivat tulla sovellettaviksi kansainvälisluonteisessa elatusapuasiassa siitä huolimatta, että siihen on liittymäsäännön perusteella sovellettava vieraan valtion lakia. Sanotussa pykälässä säädetään, että elatusavun vahvistamista tai vahvistetun elatusavun muuttamista koskevassa asiassa on, sen estämättä mitä sovellettavassa laissa säädetään, elatusavun määrää harkittaessa aina otettava huomioon elatukseen oikeutetun tarve saada elatusta sekä elatusvelvollisen maksukyky.

6. Säännöstä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 44/2001 vp s. 61) todetaan muun muassa, että säännös mahdollistaa vieraan valtion laista poikkeamisen esimerkiksi tapauksessa, jossa vieraassa laissa määrätään elatusavun suuruus kaavamaisesti tiettynä prosenttiosuutena elatusvelvollisen tuloista. Edellytyksenä kuitenkin on, että elatusapu on selvästi liian suuri tai pieni, kun otetaan huomioon ne seikat, jotka vaikuttavat elatuksen tarpeeseen tai elatusvelvollisen maksukykyyn. Edelleen hallituksen esityksessä todetaan, että säännös koskee ainoastaan elatusavun määrän vahvistamista. Jos sen valtion lain mukaan, jota on sovellettava elatukseen, puolisolla ei ole oikeutta elatukseen tai oikeus elatukseen lakkaa esimerkiksi määräajan kuluttua avioerosta, elatusvelvollisuutta ei tämän säännöksen nojalla voida perustaa eikä sen kestoa ulottaa aikaan, jolloin velvollisuus elättää puolisoa on lakannut.

7. Avioliittolain 132 § koskee siis eri tilannetta kuin avioliittolain 139 §:n 2 momentti, johon on kirjoitettu kansainvälisessä yksityisoikeudessa yleisesti noudatettava ehdottomuusperiaate (ordre public). Viimeksi mainitun säännöksen mukaan vieraan valtion lain säännös on jätettävä huomiotta, jos sen soveltaminen johtaisi Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden vastaiseen lopputulokseen.

8. Käräjäoikeus on hankkinut virka-aputeitse selvitystä Sveitsin lain sisällöstä ja sitä koskevasta oikeuskirjallisuudesta. Lisäksi molemmat asianosaiset ovat toimittaneet käräjäoikeudelle sveitsiläisen asianajajan lausunnon esillä olevaa kysymystä koskevasta sveitsiläisestä oikeuskäytännöstä. Yleisesti voidaan todeta, että oikeutta elatusapuun harkittaessa Sveitsin siviililakikirjan 125 artikla johtaa Suomen lakia useammin siihen tulokseen, että toinen puoliso on elatusavun tarpeessa ja elatuksen tarve on avioliiton purkautumisesta johtuva. Samoin kuin Suomessa, asiassa on toiselta puolen arvioitava myös elatusvelvollisen puolison maksukykyä.

9. Kuten käräjäoikeuden tuomiosta ilmenee, elatukseen oikeutetulle tuomittavan elatusavun määrää harkittaessa tulee Sveitsin oikeuden mukaan ottaa huomioon erityisesti avioliiton aikainen tehtävien jako, liiton kesto ja elintaso sen aikana, puolisoiden ikä ja terveys sekä tulot ja varallisuus, muu elatusvastuu, vaatimukseen oikeutetun koulutus ja ansiomahdollisuudet sekä eläkeoikeudet. Käräjäoikeus on vielä todennut, että Sveitsin aikaisemman lainsäädännön mukaan yli 45-vuotiaan puolison, joka pitkään kestäneen avioliiton aikana ei ole ollut ansiotyössä, ei ole edellytetty palaavan avioeron jälkeen ansiotyöhön. Nykyisen lain voimassaoloaikana tätä sääntöä ei enää ole pidetty poikkeuksettomana. Maksettavaksi määrätty elatusapu ei saa ylittää elatusvelvollisen maksukykyä.

A:n elatusavun tarvetta koskeva selvitys

10. A on syntynyt vuonna 1961 Portugalissa ja hänet on vihitty avioliittoon B:n kanssa Sveitsissä 6.11.1986. Puolisoille on syntynyt lapsi vuonna 1989. B:n hakemuksesta puolisot on tuomittu avioeroon 24.6.2008.

11. A:lla ei ole ammatillista koulutusta eikä työkokemuksen kautta hankittua ammattia. Avioliiton aikana hän on työskennellyt vain satunnaisesti lyhyissä työsuhteissa. Avioeron jälkeen hänen tulonsa ovat olleet noin 180 Sveitsin frangia kuukaudessa osa-aikaisesta siivoustyöstä.

12. A:lla ei ole omaisuutta. Puolisoilla ei ole ollut avioerossa ositettavaa varallisuutta. B:lle Sveitsissä kertynyt työeläke on jaettu puolisoiden kesken vuosien 2006 ja 2007 aikana. Osuudesta B:n eläkekertymään sen paremmin kuin niistä varoista, jotka A on saanut elatukseensa avioliiton aikana B:n vanhemmilta tämän muutettua Suomeen, ei ole osoitettu jääneen sellaisia säästöjä, jotka tulisi ottaa huomioon arvioitaessa A:n avioeron jälkeistä elatuksen tarvetta.

B:n olosuhteita koskeva selvitys

13. B on syntynyt vuonna 1957 ja muuttanut Suomeen vuonna 2005. Hänellä on korkeakoulututkinto. Hän on vakituisessa työsuhteessa konsulttina ja hänen keskimääräiset kuukausitulonsa verojen jälkeen ovat olleet palkkalaskelman mukaan vuonna 2009 noin 3 900 euroa kuukaudessa.

14. B on vihitty Suomessa uuteen avioliittoon. Hänellä on tästä liitosta 13.6.2010 syntynyt lapsi. Hän omistaa yhdessä uuden aviopuolisonsa kanssa asunto-osakkeen sekä henkilöauton. Verotietojen mukaan hänellä ei ole muuta varallisuutta.

Velvollisuus suorittaa elatusapua avioliiton päättymisen jälkeen

15. A:n olosuhteita koskevan selvityksen perusteella hänen omat ansiotulonsa avioeron jälkeen ovat olleet niin vähäiset, ettei hän kykene niiden avulla itsenäisesti elättämään itseään. Se, että hänen työkokemuksensa avioliiton ajalta on jäänyt vähäiseksi, on heikentänyt hänen mahdollisuuksiaan työllistyä. Korkein oikeus katsoo, samoin kuin käräjäoikeus ja hovioikeus, että A on Sveitsin lainsäädännön mukaan elatuksen tarpeessa. Elatuksen tarpeen on katsottava ainakin suurimmalta osaltaan olevan avioliitosta johtuva ja jatkuvan toistaiseksi. B:llä on hänen tuloistaan ja varallisuudestaan esitetyn selvityksen perusteella katsottava olevan kykyä maksaa elatusapua.

16. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevän, sveitsiläisessä oikeuskäytännössä noudatettuun perustarvelaskelmaan nojautuvan laskutavan mukaan B tarvitsee omien menojensa kattamiseen noin 2 330 euroa kuukaudessa. Nämä seikat huomioon ottaen, ja kun B:n vanhemmat ovat alkuvuoden 2009 maksaneet A:n asunnon vuokran, käräjäoikeus on velvoittanut B:n suorittamaan A:lle elatusapua 507 euroa kuukaudessa ajalta 1.1. - 1.6.2009 ja 1.7.2009 lukien 1 600 euroa kuukaudessa siihen asti kunnes B siirtyy eläkkeelle. Hovioikeus on käräjäoikeuden tuomiossa mainituilla perusteilla arvioinut 1.7.2009 alkaen suoritettavan elatusavun kohtuulliseksi määräksi 1 300 euroa kuukaudessa.

17. Sen selvityksen nojalla, mitä asiassa on esitetty Sveitsin lainsäädännöstä, sveitsiläisestä oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta sekä asianosaisten tuloista, varallisuudesta ja elinkustannuksista, Korkein oikeus katsoo ne lähtökohdat, joihin nojautuen käräjäoikeus ja hovioikeus ovat tehneet ratkaisunsa, perustelluiksi Sveitsin oikeuden kannalta. A:lla on oikeus saada elatusapua B:ltä. Sveitsin oikeuden periaatteisiin kuuluu, kuten edellä kohdassa 9 on todettu, myös se, että elatusvelvollisen maksettavaksi määrätty elatusapu ei saa ylittää elatusvelvollisen maksukykyä. Kun B on muuttanut asumaan Suomeen, hänen maksukykyään on arvioitava täällä nyt vallitsevien olosuhteiden mukaan. Huomioon on otettava muun muassa, että B:lle on hovioikeuden tuomion jälkeen 13.6.2010 syntynyt lapsi, josta hän on Suomen lain mukaan elatusvastuussa. Näiden seikkojen perusteella Korkein oikeus arvioi B:n A:lle 1.7.2010 lukien suoritettavan elatusavun määräksi 1 100 euroa kuukaudessa.

18. Korkein oikeus toteaa, että B:n maksettavaksi tulevan elatusavun määrää harkittaessa on sillä tavoin otettu huomioon A:n tarve saada elatusta sekä B:n maksukyky, ettei tuomittua elatusapua ole avioliittolain 132 §:n tarkoittamalla tavalla pidettävä liian suurena.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että B:n A:lle 1.7.2010 lukien suoritettava elatusapu alennetaan 1 100 euroksi kuukaudessa. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. B ei ole saava takaisin, mitä hän hovioikeuden tuomion perusteella on ehkä suorittanut A:lle.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Raulos (eri mieltä), Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Juha Häyhä, Timo Esko ja Ari Kantor. Esittelijä Tarja Raiskinen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Mansikkamäki: Siihen nähden, etteivät asianosaiset ole juurikaan lausuneet Sveitsin oikeuskäytännön sisällöstä, johon muun muassa alempana mainitussa kommentaariteoksessa on viitattu, katson, että jutussa olisi vielä kuultava asianosaisia.

Velvollisena ratkaisemaan pääasian kuitenkin välittömästi lausun kohtien 1 - 14 osalta eräin lisäyksin ja täsmennyksin kuten enemmistö ja esitän kantanani B:n maksuvelvollisuutta ja mahdollisen elatusavun tasoa koskeviin kysymyksiin seuraavan:

Sveitsin siviililakikirjan (ZGB) 125 artiklan 1 kohdan mukaan puolison on maksettava elatusapua, mikäli toisen puolison ei voida kohtuudella edellyttää vastaavan omasta elatuksestaan.

Asiakirjoihin liitetyn lain sisältöä koskevan selvityksen (Kommentaari, CHK-D. Freiburghaus, s. 175 - 176) mukaan lain lähtökohtana on niin sanottu clean break -periaate, jonka mukaan kummankin aviopuolison on pääsääntöisesti vastattava itse omasta tarpeestaan avioeron jälkeen. Vain silloin, kun tätä ei voida kohtuudella vaatia, puolisolla on oikeus kohtuulliseen eläkkeeseen sikäli kuin toinen aviopuoliso on siihen kykenevä. Kommentaarissa todetaan, ettei Sveitsin aikaisemman lainsäädännön mukaan yli 45-vuotiaan puolison, joka pitkään kestäneen avioliiton aikana ei ollut ollut ansiotyössä, pääsääntöisesti edellytetty palaavan ansiotyöhön (BGE 115 II 6 E 5a), mutta että tätä käytäntöä on Liittovaltion tuomioistuimen uudemmassa oikeuskäytännössä suhteutettu. ”Die altrechtliche Praxis --- wird durch die jüngere Bundesgerichtspraxis relativiert” (BGE 5C.139/2005 E 2.3; 127 III 136 E 2b).

Kommentaarissa on todettu edelleen (s. 177), etteivät siviililain 125 artiklan 2 kohdan kriteerit ole määrääviä vain siltä kannalta, onko olemassa oikeus saada elatusapua, vaan myös sen suuruuden ja keston kannalta. Luettelo ei ole tyhjentävä eivätkä kaikki kriteerit ole kaikissa tapauksissa merkityksellisiä. Avioliiton aikainen elintaso on merkityksellinen ensinnäkin asianmukaisen elatuksen tason määrittämiseksi, mutta se voi olla tärkeä myös sen arvioimiseksi, onko tietyn ansiotyön vaatiminen kohtuullista. Jos erillään asuminen on eron tapahtuessa kestänyt pitkään, merkityksellistä on vaatimuksen esittävän osapuolen elintaso tänä aikana.

Harkittaessa elatusapua vaativan oikeutta elatusapuun on siis lähdettävä niistä kriteereistä, jotka on lueteltu lain 125 artiklan 2 kohdassa, mutta huomioon voivat tulla muutkin seikat.

Liittovaltion tuomioistuin on edellä viitatussa, 25.1.2001 antamassaan ratkaisussa BGE 127 III 136 katsonut, ettei clean break -periaatetta soveltava ratkaisu ollut lainvastainen. Asiassa oli kysymys tapauksesta, jossa muutoksenhakutuomioistuin oli katsonut, että saksalaiselta, avioerohetkellä lähes 45-vuotiaalta kaupallisen koulutuksen saaneelta naishenkilöltä, joka oli 23 vuotta kestäneen avioliiton ajan omistautunut kodinhoidolle ja yhteisen lapsen kasvatukselle ja jolta puuttui tietotekninen ja ranskankielen taito, voitiin edellyttää hakeutumista kokopäiväiseen työhön. Määrältään laskevaksi porrastettua elatusapua oli tuomittu maksettavaksi hänelle neljän vuoden ajaksi. Vuonna 2004 antamassaan ratkaisussa BGE 130 II 537 Liittovaltion tuomioistuin taas katsoi, ettei lähes 60-vuotiaalta, 73-prosenttisesti invalidilta ja ainakin osittain työkyvyttömältä, 11 vuotta aikaisemmin informaatio- ja pankkialalla työskenneeltä henkilöltä voitu edellyttää hakeutumista osa-aikatyöhön. Vanhemman työntekijän työllistymismahdollisuuksia ei sanotuilla aloilla säännöllisesti tapahtuvan työpaikkojen saneerauksen ja varhaiseläköitymisen vuoksi pidetty todennäköisenä.

Kuten enemmistö on lausunut ja alempien oikeuksien perusteluista ilmenee, A on syntynyt vuonna 1961 Portugalissa, vihitty avioliittoon B:n kanssa Sveitsissä vuonna 1986, ollut vuonna 2005 B:n muuttaessa Suomeen 44-vuotias, avioeron tullessa vuonna 2008 voimaan 47-vuotias ja on nyt 50-vuotias. A:lla ei ole ammatillista koulutusta, mutta hänellä on työkokemusta eri aloilta, hän on työkykyinen eikä hänellä ole huollettavia. Avioliiton aikana hän on ollut pääasiallisesti kotirouvana. Hänen terveydentilansa osalta on vedottu ainoastaan avioeroon ja elatusapuoikeudenkäyntiin liittyvään stressiin.

Alempien oikeuksien tavoin katson, että A:n ja B:n 22-vuotisen avioliiton kesto ja perheen vakiintuneena pidettävä työnjako puhuvat sinänsä sen puolesta, että A:lla olisi oikeus vaatia elatusapua avioeron jälkeen. Ratkaisevaa tässä asiassa on kuitenkin se, onko A osoittanut, ettei hän kykene itse huolehtimaan asianmukaisen tasoisesta elatuksestaan. Kysymys on toisin sanoen siitä, minkä tasoiseen elatukseen A:n voidaan katsoa olevan oikeutettu, onko hänen työllistymisensä mahdollista tätä ansiotasoa vastaavassa määrin ja voidaanko häneltä sitä kohtuudella vaatia. Jollei näin ole asianlaita, arvioitavaksi tulee B:n maksukyky.

A on työskennellyt ennen avioliittoa ja sen aikana lukuisissa erilaisissa tehtävissä. Alemmat oikeudet ovat lausumillaan perusteilla katsoneet, että A:lta on kohtuullista edellyttää, että hän osittain vastaa elatuksestaan. Hänen tuloinaan on elatustarvelaskelmassa otettu huomioon hänen nykyisessä osapäivätyössään asuintalonsa rappukäytävän siivoamisesta saama nettopalkka 179 Sveitsin frangia eli 118 euroa kuukaudessa.

B on muutoksenhakemuksessaan pitänyt ratkaisua ristiriitaisena. Ymmärrettävää ei ole, miksi 48-vuotiaan terveen naisen ei työhistoriansa, työn saatavuus ja sen palkkataso huomioon ottaen tulisi työskennellä kokoaikaisesti. A on puolestaan lausunut olleensa avioliiton aikana ensin kotona lapsen kanssa ja sitten vain lyhyissä osa-aikaisissa työsuhteissa. Avioliitto oli tehnyt hänen työntekonsa epäsäännöllisiä, pisimmillään 2,5 vuotta kestäneitä työsuhteita lukuun ottamatta mahdottomaksi. Hän ei ollut pystynyt pitämään työpaikkoja, koska avioliitto oli väkivaltainen ja henkisesti hyvin raskas. A on syntyjään portugalilainen, mikä voi vaikeuttaa työllistymistä Sveitsissä. Täysin tasonsa alapuolella olevia tehtäviä hänen ei voida edellyttää ottavan vastaan. Sveitsin vanhan lainsäädännön mukainen oikeuskäytäntö oli se, että eron tapahtuessa 45-vuotiaan aviopuolison, joka pitkään kestäneen avioliiton aikana ei ollut ollut ansiotyössä, palaamista takaisin ansiotyöhön ei voitu edes edellyttää.

Kuten edellä on todettu, A on ollut 44-vuotias vuonna 2005, 47-vuotias avioeroon tuomittaessa ja on nyt 50-vuotias. Hänellä ei ole huollettavia. Asiassa Sveitsin olosuhteista esitetty selvitys osoittaa, että kotirouvien osuus kaikissa ikäryhmissä alle 55 vuotta on alle 20 prosenttia. Zürichin kantonin työttömyysprosentti on 3,3 prosenttia. Ammattitaidottomille työntekijöille maksettavat alimmat palkat liikkuvat 3 400 frangista 3 700 frangiin.

A:n iän ei voida katsoa olevan este työllistymiselle. Naisten työssäkäynti Sveitsissä on yleistä ja työllisyystilanne on erittäin hyvä. A ei ole esittänyt selvitystä siitä, että hänen syntyperällään olisi negatiivista merkitystä työmarkkinoilla eikä näin voida muutoinkaan olettaa. Mitä tulee puolisoiden elintasoon avioliiton aikana, alemmat oikeudet ovat todenneet, että se oli vaihdellut ja ollut hyvä ainoastaan vuosina 2000 - 2004. Lausuma on epätarkka eikä siinä ole otettu huomioon, kuten B on täällä huomauttanut, puolisoiden erillään asumisia ja elatusvelvollisuutta alaikäistä tytärtä kohtaan vuosina 2000 - 2004, kuten ei myöskään B:n työttömyyttä vuonna 2005 ja hänen työttömyyskorvauksensa määrää 4 800 Sveitsin frangia kuukaudessa.

Esitetyn selvityksen mukaan puolisoille ei ollut kertynyt ositettavaa omaisuutta. Kun otetaan lisäksi huomioon asianosaisten vähimmäiselatustarpeesta tässä asiassa tehdyt eli kahden talouden kulutustasoon perustuvat laskelmat ja se, että perheeseen on kuulunut ainakin vuosina 2000 - 2004 vielä alaikäinen tytär, katson, ettei ainakin osan noista vuosista erillään asuneiden puolisoiden elintason voida päätellä olleen tuolloin korkea. Vuonna 2005 B on ollut työtön eikä hän samana vuonna tapahtuneen Suomeen muuttonsa jälkeen ole enää osallistunut A:n elatukseen. Vaikka A ei ole hakeutunut työhön, hän ei ole hakenut myöskään tuomioistuimen määräystä erillään asumisen taloudellisista seurauksista, vaan hänen toimeentulostaan ovat hänen vaatimuksestaan vastanneet B:n vanhemmat.

A:n Zürichin kantonin vähimmäistoimeentulolaskelman mukainen elatuksen tarve on 2 835 euroa (3 030 Sveitsin frangia). Laskelma lähtee yhtäältä siitä, että A:n nettotulot osa-aikaisesta siivouksesta ovat 179 euroa kuukaudessa ja se sisältää toisaalta sellaisia avioliiton aikaisesta neljän huoneen asunnosta aiheutuvia kustannuksia, joita B on paljoksunut tai joihin äitinsä luona asuvan täysikäisen työssäkäyvän tyttären osallistumista voidaan pitää luonnollisena. Katson, että sillä palkalla, jonka A voisi täyspäiväisessä työssä halutessaan ansaita, hän kykenisi kattamaan vakiintuneen elintason mukaiset tarpeensa ja että hänen hakeutumistaan työhön voidaan jo edellä mainitut seikat huomioon ottaen pitää kohtuullisena.

Katson, että viimeksi mainitussa suhteessa on perusteltua antaa kuitenkin merkitystä vielä B:n tosiasialliselle maksukyvylle. Niissä laskelmissa, joihin arvio B:n maksukyvystä perustuu, ei ole otettu huomioon hänen uudelleen avioitumistaan, aviopuolison tuloja ja tältä edellytettyä maksuosuutta perheen yhteisistä menoista eikä perheeseen vuonna 2010 syntynyttä lasta. Toisaalta B:n kuluina on hänen suuremmista tuloistaan huolimatta otettu huomioon vain puolet perheen asumiskuluista. Hänen maksukyvykseen on saatu 1 600 euroa kuukaudessa.

Sveitsin laissa ei ole määräyksiä tarvelaskentamenetelmistä. Laissa ei ole määräyksiä myöskään elatusapuvelkojien keskinäisestä suhteesta, mutta oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että vanha ja uusi aviopuoliso ovat tässä suhteessa periaatteessa samanarvoisia. (Ks. esim. Hausheer Heinz / Spycher Annette, Handbuch des Unterhaltsrechts, Bern, 1997, Rz. 08.22, Geiser Thomas, Neuere Rechtsprechung zum Eherecht, AJP/PJA 1/2009 s. 60). Kuten Liittovaltion tuomioistuimen vuonna 1953 antamasta ratkaisusta BGE 79 II 137 ilmenee, elatusvelvollisen uudelleen avioituminen voi olla peruste elatusavun alentamiselle. Siviililain 129 §:n mukaan elatusavun muuttaminen jälkeenpäin edellyttää kuitenkin muutoksen ennalta-arvaamattomuutta, sen merkittävyyttä ja pysyvyyttä. Kysymys on siten seikoista, joita ei ole voitu ottaa huomioon elatusapua vahvistettaessa, mitä B on tässä asiassa vaatinut.

Suomen lain mukaan B on velvollinen osallistumaan nykyisen perheensä elatukseen. Kun otetaan huomioon vaimon nettotulot 1 145 euroa kuukaudessa, tämän puoliosuus yhteisestä asuntolainasta ja muista kustannuksista sekä aviopuolisoille vuonna 2010 syntynyt lapsi, on B:n tosiasiallinen kyky maksaa elatusapua A:lle edellä mainittua huomattavasti vähäisempi.

Näillä perusteilla ja Sveitsin siviililain 125 §:n 1 artiklan pääsääntö huomioon ottaen katson kohtuulliseksi edellyttää, että A itse vastaa omasta elatuksestaan.

Ratkaistavaksi jää, onko elatusapuvaatimus A:n niin sanottu hypoteettinen tulo huomioon ottaen perusteltua hylätä jo 1.1.2009 lukien vai onko hänelle varattava kohtuullinen aika työpaikan hakemiseen vielä tämän tuomion jälkeen.

Selvänä voidaan pitää, että A:n on täytynyt jo hänen puolisoiden yhteiselämää ja sen väkivaltaisuutta koskevista lausumistaan päätellen ymmärtää vuonna 2005, että avioliitto oli B:n Suomeen muuton myötä päättymässä. Työhönpaluu ei olisi edellyttänyt häneltä työtaitojen päivitystä tai kieliopintoja, kuten oli elatusta vaativan puolison tilanne ratkaisussa BGE 127 III 136, eikä hän ole ollut estynyt hakemasta kokopäivätyötä enää myöskään niistä avioelämään liittyvistä syistä, joihin hän on sen aikaisten työpaikkojen menetyksen syyksi viitannut. Mitään tosiasiallista estettä hakeutumiselle kokopäivätyöhön jo vuonna 2005 ei siten ole näytetty olleen. Elatusapuvaatimuksen hylkääminen kokonaisuudessaan olisi nämä seikat huomioon ottaen perusteltua.

Toisaalta B on hakenut avioeroa vasta vuonna 2008, jolloin A on siihen liittyen esittänyt elatusapuvaatimuksen. Alemmat oikeudet ovat hyväksyneet vaatimuksen perusteeltaan, mutta ei määrältään. Kohtuuttomana B:n kannalta ei näissä oloissa voida pitää sitä, että hän osallistuu A:n elatukseen hovioikeuden tuomiosta ilmenevillä määrillä siihen saakka, kunnes tuomio on lopullinen ja A:lla on lisäksi ollut riittävä aika työnhakuun. Zürichin kantonin työllisyystilanteesta esitetty selvitys huomioon ottaen pidän kolmea kuukautta tähän tarkoitukseen riittävänä.

Sikäli kuin kysymys on B:n maksettavaksi jäävän elatusavun määrästä, katson, että vaikka tuomittua määrää voidaan edellä lausumistani syistä paljoksua, ei sitä voida avioliittolain 132 §:n tarkoittamalla tavalla pitää lakiimme ja kansalliseen oikeuskäytäntöömme verrattuna selvästi liian suurena. Alentamisvaatimus on hylättävä.

Muutan hovioikeuden tuomiota. Vapautan B:n suorittamasta elatusapua siitä lukien, kun kolme kuukautta on kulunut tämän tuomion antopäivästä. Muilta osin jätän hovioikeuden tuomion pysyväksi.

Oikeusneuvos Raulos: Katson, ettei ole tarvetta varata jutun asianosaisille tilaisuutta esittää lisäselvitystä Sveitsin oikeuden sisällöstä. Muilta osin yhdyn oikeusneuvos Mansikkamäen lausuntoon.